Rauhan rutiini

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen päättäväisenä tai pitkäjänteisenä ihmisenä. Pikemminkin kuvailisin itseäni spontaaniksi, uusista ideoista vilpittömästi innostuvaksi mutta nopeasti intoni unohtavaksi vaeltelijaksi. Sellaiseksi, joka siivousoppaan luettuaan tyhjentää ensimmäiset kolme lipaston laatikkoa tarmolla mutta neljännen kohdalla jo haikailee uutta projektia. Olin jo tottunut jättämään jälkeeni vanan kesken kauden hylättyjä kuntosalijäsenyyksiä ja 10-kerran leimapasseja. Minä vain olen tällainen, keskeyttäjä, ajattelin.

Ja siksi hämmästytän nyt itseni toteamalla, että olen muuten malttanut pysyä yhden treeniohjelman parissa jo kaksi vuotta. Siis onnistunut tekemään jostain uudesta tavasta itselleni arkipäivää! Se tapahtui jotenkin huomaamatta, vähän niin kuin vahingossa.

Ja se treeni on mielenharjoittamista, meditaatiota.

Aloin käydä Sumatikirti-keskuksella parisen vuotta sitten. Kyseessä oli joku viikkotunti, en edes muista aihetta enää. Satuin vaan törmäämään mainokseen ja eräänä iltana päätin piipahtaa paikalle. Olinhan testaillut meditaatiota silloin tällöin kotona ja kourallisen kertoja ohjattunakin jossain ryhmissä. Ihan voimauttavan oloista hommaa, mutta tuntui jäävän kotona helposti to-do-listojen ja arjen hälinän jalkoihin. Jaksoin itsekseni pitää mietiskelyä päivittäisenä ehkä viikon ajan, mutta sitten se jotenkin aina unohtui. Tuli joku toinen projekti tilalle.

Muistan kuinka Kelsang Lekmo ohjasi heti alkuun 25 minuutin meditaation. Huh, se tuntui silloin alkuun pitkältä! Vartin jälkeen kiemurtelin penkissä ja vilkuilin salaa silmäluomien raosta, olivatko muut sittenkin jo lopettaneet ja siirtyneet kännykän selaamiseen. Mutta ei, siinä ne istuivat liikahtamatta. Haastoin siis itsenikin kestämään vielä hetken. Ja vielä vähän. Ja vielä ihan vähän. Tavallisesti olisin kotona jo liihottanut tieheni ja keksinyt tylsistymiseni tilalle jotain tekemistä, mutta nyt piti vain sietää levottomuuttaan.

Ja sitten kummasti pääsin yhtäkkiä sen levottomuuden yli. Se tunne ikään kuin luovutti ja jätti minut rauhaan. Niin kuin ruokaa pöydästä kerjäävä sylikoira, levottomuuteni joutui toteamaan, etten ole taipumassa sen tahtoon, ja luikki lopulta tiehensä. Loppuajan sain vain olla, rentouduin. Annoin itselleni luvan asettua siihen ja olla suunnittelematta tulevaa tai murehtimatta jo elettyjä.

Jälkeenpäin olo oli voitokas! En ollut keskeyttänyt, vaikka mieli teki. Tämä ei ollut minun tapaistani. Minähän olin keskeyttäjä!

Tulin seuraavalla viikolla uudestaan ja sitä seuraavalla. Sellaiseen onnistumiskokemukseen jää koukkuun ja rauhaa rupeaa toivomaan itselleen lisää. Jopa siinä määrin, että aloin jossain vaiheessa treenailla kotona. Lyhyitä aikoja ensin, pieniä hengähdystuokioita vaan. Ja joinain viikkoina en tietysti ollenkaan, ei se vanhoista tavoista luopuminen niin suoraviivaisesti käy. Mutta aina kun palasin keskukselle, sain taas oman kokemuksen kautta kaipaamani muistutuksen siitä, miten hieno juttu se ”sisäinen rauha” -hommeli olikaan. Tosiaan, omissa nahoissaanhan viihtyy aika mukavasti, kun huomaa vaan välillä päästää murheistaan irti.

Lekmo antoi huippuvalmentajan ottein pitkin matkaa simppelin nerokkaita ohjeita oman harjoitusrutiininsa rakentamiseksi. Kehotti olemaan vaatimatta liikoja kerralla ja olemaan soimaamatta, vaikka välillä unohtuisi treenit pitkältäkin ajalta. Hän rohkaisi nikkaroimaan harjoituksesta omansa. Luennon jälkeen teekupin äärellä vertailtiin monet illat muiden mielentreenaajien kanssa polkujemme ylä- ja alamäkiä. Kannustettiin toisiamme jatkamaan ja kaivettiin tunneleita ylitsepääsemättömiltä tuntuvien esteiden ohi.

Ja yhtäkkiä on kulunut kaksi vuotta!

Yhtäkkiä en olekaan enää keskeyttäjä. Taisin vahingossa treenata niin paljon, että tuo määritelmä kävi sopimattomaksi kuin teinivuosien pillifarkut. Vanhasta identiteetin osasta oli pakko luopua. Minusta taisi tulla joku muu.

Minusta tuli mielenharjoittaja.